PIMEÄÄ AUTOILUA

OMG miten pimeää täällä todellakin on! Ongelma on seuraavanlainen: en uskalla ajaa autoa. On sulaa hulluutta elää saaristossa rattia peläten. Kultainen mieheni ajaa minut kerran viikossa töihin opettamaan pariksi tunniksi ja noutaa sitten pois. Vielä kun oli valoisaa, hän saattoi käyskennellä tuntieni ajan metsässä ja sienestellä tai muuten tutkia seutua. Nykyään jo ennen kuin työni alkaa, ulkona on kuin säkissä. Kun tuntien jälkeen astun pienestä kyläkoulusta pihalle, löydän pienen etsinnän jälkeen miehen autosta istumasta sysipimeyden uumenista!

Se on uskomattoman kultaista!

Tänään esimerkiksi oli niin sumuista, että näkyvyys oli pahimmillaan korkeintaan metri auton nokasta. Kyydissä istuminen ei pelota silti. Luotan kuskiini täysin. Se, mikä pelottaa, on ajatus siitä, että minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla itse ratissa, yksin, ja itsenäisesti ajaa keskellä tuota hernerokkaa, josta milloin vaan eteen saattaa sännätä bambi tai hirvi tai mikä lie hyeena.

APUA!

Pimeys, joka täällä kotona ollessa tuntuu ihanalta, on autoiluongelmassani varsin toisenlainen. Täällä on pöyristyttävän pimeää, siinä mielessä. Haluan uskaltaa ajaa sitä inhoittavaa pikku autoa halki sen pöyristyttävän pimeyden! Miksi minä en uskaltaisi, kun kerran muutkin??

En ole ajanut autoa ylipäätään muutamaan vuoteen. Kortti löytyy onneksi. Täytyy siis vaan opetella ajamaan. Ehkä ensin valoisalla säällä... Toivottavasti siis jo hyvinkin pian kurvaan synkeän sankasta sumuisesta pimeydestä reipasta itsenäisyyttäni juhlien! (apua!!!!)

PARI AJATUSTA PITKÄÄN NUKKUMISESTA JA LUOVASTA TYLSISTYMISESTÄ

Ensimmäinen syysmyräkkä saaristossa oli eilen. Lunta räimi taivaalta ja tuuli puhkui. Kissoista vanhempi kuljeskeli hermostuneena ympäriinsä ja näätäili huolestuneena karjahdellen. Ilmeisesti pelkäsi tuulta hieman.

Toissapäivänä ostettiin krookuksen sipuleita, joita olisi ollut tarkoitus tunkea kevättä varten maahan. Mutta kuinkas ollakaan, maa on nyt jokseenkin valkoinen ja luultavasti aika jämeä. Eiköhän tuo lumi silti vielä vedeksi muutu ja toivottavasti päästään sopuun äiti maan kanssa krookusten suhteen. Olis niin mukavaa saada niitä keväällä katsella omalla pihalla.

Aamu on ollut hidas tänään. Aamukahvi kylmeni ja puurosta jäi puolet lautaselle. Nukuin aika myöhään, varmaan kymmeneen. Harjoittelen myöhään nukkumista hyvällä omatunnolla -nyt kun siihen on mahdollisuus kun työt ovat iltapainoitteisesti ajoittuneita tällä hetkellä. Nimittäin, nukkuminen on mukavaa puuhaa. Harmillisen usein sitä varjostaa kumminkin syyllisyys. Pitäisi herätä aikaisin ja ollla niin hiivatin tehokas! Miksi ihmeessä? Olen kuullut sanottavan, että luova mieli tarvitsee ajoittaisia tylsistymisen jaksoja. Uskoakseni tylsistyäkseen kunnolla täytyy uskaltaa luopua siitä syyllistävästä sisäisestä kitisijästä.

Viikon teema olkoon siis nukkuminen.

Pitkät aamu-unet. Päiväunet. Salaiset iltapäikkärit. Rentoutuskasetin kuunteluhetket. No, ja kaiken tämän seurauksena helposti tapahtuva myöhään valvominen, joka taas puolestaan mahdolistaa seuraavan aamun hedelmällisen pitkät ja unien ja unelmientäyteiset aamu-unet.

Hurraa ja tervetuloa elämääni, luova tylsistyminen!

MERI

Kun lehdet putosivat puista, saimme merinäköalan ikkunaamme. Meri katselee meitä puiden siluettien läpi. Pyrin joka päivä kävelemään meren luokse. Eräänä iltana näimme tällaisen auringonlaskun.

SYKSY SAARISTOSSA

Syksy on tullut saaristoon. Kesän hulinointi laantui ja olemme pesiytyneet ja kotiutuneet ja rauhoittuneet tänne. Myös ensimmäiset oman alan työni seudulla ovat alkaneet ja se tuntuu mahtavalta!

Hidastaminen tuntuu siunaukselta; olen joka päivä kiitollinen, että uskalsin hypätä tuntemattomaan kaupungin ja kiireen oravanpyörästä. Olemme mieheni kanssa myös ylpeitä toisistamme. Tehtiin mitä haluttiin, mentiin eikä meinattu. Se tuottaa riemua kun sitä ajattelee.

Olen jo nyt niin kiintynyt tähän seutuun ja maisemaan, että se ihan kummastuttaa. Ehkä siihen vaikuttaa myös jokin mystinen juurillepalaamisen tunne; sain tietää että isoisän äitini on kotoisin täältä samaiselta saarelta ja isoisäni syntyyn liittyy jo unholaan painunut rakkaustarina saaren tytön, Huldan ja norjalaisen merimiehen Larsin välillä. Kukaties täällä asustelee jopa kaukaisia sukulaisianikin edelleen...

Hidastaminen ei ole ollut vain helppoa. Jos on tottunut menemään ja hulisemaan ja joka puolelta vyöryvään informaatiovirtaan, on maalaismaisema aluksi aika hämmentävä. Omat ajatukset kuuluvat voimakkaammin, samoin oman sisäisen kriitikon solkotus. Hetkittäin meteli päässä on ollut kova. Varsinkin kesällä päässä kävi välillä kova kieunta, kun koko tämä ympäristö oli vielä uusi ja outo, vaikkakin mieluisa jo ensisilmäykseltä.

Pimeys tulee tällä hetkellä jo viideltä. Nytkin ulkona on kuin säkissä. Tämä pimeys hellii sieluani tällä hetkellä. Tuntuu ihanalta kaiken yksinkertaisuus; päivään kuuluu valoisat tunnit, jolloin on valoisaa ja pimeät tunnit, jolloin puuhastellaan hämärässä ja nukutaan. Valoa ja pimeää. Se ei ole keinotekoista valoa pimeässä, kuten kaupungin katujen valoissa on tottunut. Pimeä rinnastuu täällä turvaan, piilopaikkaan ja kodikkuuteen. Aikaisemmin olen kokenut pimeän uhkaavampana, ihan kuin joku voisi väijyä minua pimeydestä. Nyt täällä saaristossa pimeys kätkee minut ja kotini ja suojaa meitä. Välillä en malta melkein odottaa että hämärä saapuu. Ihan pimeetä!

Kesäkuhinaa

Terveisiä Helsingistä! Nyt ollaan käymässä täällä ja ylihuomenna nenä tampereen kautta kohti saaristoa. Taas koti-ikävän kourissa siis stadissa (netti ei vieläkään toimi kotona). Kaupungin äänet tuntuvat voimakkailta ja ihmisten paljous hämmästyttää. Niin nopeasti sitä tottuu toisenlaiseen pulssiin.

Pulssista puheen ollen.. kesän pulssi ei vielä toistaiseksi ole saavuttanut sitä hidastamisen ideaa jota saaristoon lähdimme tavoittelemaan. Hulinaa on nimittäin piisannut. Kesä on hujahtanut vieraita kestitellessä tai itse jossain hulistessa. Sekin on ollut ihanaa toki, mutta huomaan jo kaipaavani rauhoittumista ja arkea. Haluaisin sulkea puhelimen ja istahtaa terassillemme ja ihan oikeasti tajuta sen että aivan todella olen täällä maailman laidalla, meren äärellä, hiljaisuudessa, pienen punaisen talon kuistilla. Eikä sieltä ole mikään kiire pois.

Saaristolaiselämän alku -pikapäivitys

Pikainen päivitys Salon kirjaston koneelta. Meillä ei nimittäin vielä ole nettiä kotona, joten blogin päivitys on ollut sen takia toistaiseksi jäässä. Nytkin aikaa on vain rajallisesti, mutta haluan kirjoittaa edes muutaman sanan kertoakseni saaristolaisuudemme alusta ja huojentaakseni mieliänne: naavamies ei ole vielä syönyt meitä!

Tässä satunnaisia faktoja matkan varrelta listan muodossa:

• olemme täysin rakastuneita kartanon pihalla sijaitsevaan punaiseen tupaamme!!!
• tavarat ovat asettuneet paikoilleen ja melkein kaikki alkaa olla jo purettu
• maatöitä on tehty innokkaasti: olemme kääntäneet maata ja istuttaneet kukkia, porkkanoita, herneitä, retiisejä. tomaatintaimia ja paprikantaimia... osa siemenistä on vielä istuttamatta
• pihapiirissä asuu meidän lisäksemme fasaani-herra joka mittailee maata virallisen näköisenä joka päivä
• olemme saaneet ihan hullun paljon kalaa katiskalla
• minä en uskalla vielä laittaa matoa onkeen itse. saati tappaa kalaa
• eilen mieheni näki ison hirven meidän viereisellä pellolla. se kuulemma palloili niin että maa ryskyi ja sanoi "uuh. uuh. uuh."
• kissat nauttivat myös uudesta kodista ja maaseudusta -tosin ulkona vain hihnassa ja mieluummin terassilla kuin esim nurmikolla joka luultavasti on kaupunkilaismisulle jo liian villiä luontoa
• olemme myös koti-ikävöineet jo tänne, kun olimme viikon verran Helsingissä käymässä
• olemme nukkuneet teltassa pihalla
• olemme nähneet kiiltomadon
• olemme syöneet parsaa joka kasvaa mättäässä kartanon pihalla; aivan käsittämättömän mielettömän ja uskomattoman hyvää parsaa!
• vessassamme oli skorpioni (kirjaskorpioni, oikeasti!!!)
• olen suhtautunut hämähäkkeihin tyynesti, vaikka en rakasta niitä (ainakaan vielä)
• talossamme nimittäin asuu myös hämähäkkejä, joille kissat öisin huusivat alussa hirvittäviä yöllisiä saalistushuutoja...

Nyt alkaa tietokoneaika jo loppumaan. Luultavasti heinäkuun puolella saamme netin jo toimimaan. Sitä ennen käytämme satunnaisesti kirjaston palveluksia. Netitön elämä on kyllä melkoisen terapeuttista aika-ajoin myös -suosittelen!

VILLI LUONTO ODOTTAA

Asioita, joita tulevalla kotiseudullani (paikallisen henkilön mukaan) kuulemma on, ja paljon:

• rusakoita (jotka ovat jättimäisen suuria)
• mäyriä (jotka syövät maata talojen alla ja talot romahtavat)
• supikoiria (joiden pääasiallinen ruoka on kaupunkilaiset rotukissat)
• hirviä (joista yksi melkein söi ihmisen kerran)
• peuroja
• kettuja (jotka viettävät yhdyselämää mäyrien kanssa talojen alla)
• susia
• karhuja
• kauriita
• lokkeja
• tiiroja (jotka nokkii mielellään päähän, mutta eivät onneksi koskaan istu pään päälle)
• merikotkia (jotka nappaa mielellään mukaansa pieniä eläimiä, esim kissoja)
• kyykäärmeitä (jotka pesivät puissa, sillä poikaset ovat jo syntyessään niin murhanhimoisia, että kyyäiti ei uskalla synnyttää niitä tasaisella maalla. puusta ne tippuvat suoraan maahan synnyttyään, ja äidin henki säilyy)(kyykäärmettä ei myöskään kannata kohdata alamäessä; kyy saattaa laittaa hännän suuhunsa ja kieriä ihmisen luokse alamäkeä puremaan tätä)(kun kyyn tappaa, sen häntä heiluu auringonlaskuun asti hiljaa. vasta sen jälkeen henki lähtee. tätä ei kannata kummastella kun murhaa kyyn)(kyynpureman vastamyrkky on kobranmyrkky.)
• vaskitsa (joka on lisko eikä käärme)
• vesikäärme (joka kasvaa ainakin kolme metriä pitkäksi ja jolla on keltaiset korvat, joiden perusteella sen myös helposti tunnistaa)
• punkkeja
• nahattomia koiria
• naavamiehiä (joilla on pitkät, maahan asti uloittuvat kädet)
• kummituksia

Aika ajoin ylläolevan listan kohtia läpikäydessään kertoja toivotti "Mukavaa kesää saaristossa" tai "Tervetuloa saaristoon".

TÄHTÄIMESSÄ HIDASTAMINEN OIKEIDEN ASIOIDEN ÄÄRELLE

Päivien laskemista ja valmistautumista elämänmuutokseen.

Asioita, joita olemme hankkineet:

• kaksi onkea
• virveli
• katiska
• siemeniä (kukkia ja salaatteja ja yrttejä ja porkkanoita ja herneitä)
• kirves
• kompassi
• veden ja viimanpitävä ulkoilutakki, minulle (mun järkevien ulkoiluvaatteiden lukumäärä on nolla)
• pappa-verkkarit tarjoustalosta, minulle (en voinu vastustaa kiusausta. onhan ne liian isot, mutta ihanat)
• kanisteri bensalle ruohonleikkurin lainaamista varten
• aurinkoenergialla toimivat ulkolyhdyt (hemulien juhlien tyyliin)

Kirjoja, joita luen parhaillaan

• Tyylikkään köyhäilyn taito
• Joutilaisuuden ylistys
• Slow -Elä hitaammin!
• Riittää jo! -Irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa

MUUTTOPANIIKKI JA HURMAAVA UUSI KOTI

Vappuaatto oli pakkailuntäyteinen ja sujui reippaasti töitä tehden! Tyhjensimme ja siivosimme ensin mieheni asunnon ja sitten vappupäivänä kävimme minun asuntoni kimppuun. Vappuhumun katselu jäi ajatuksen tasolle ja hengittäminenkin melkein unohtui siinä kantamisen ja touhuamisen lomassa. Seitsemän aikoihin illalla kuorma-auto oli vihdoin liikkeessä ja koko maallinen omaisuutemme jökötti peräkontissa.

Kun ajoimme kaupungin halki, jännitys iski todella. Koko operaatio muuttui yhtäkkiä konkreettiseksi. Minä olin ihan oikeasti jättämässä tämän kaupungin ja kotini täällä! Päähäni alkoi sujahdella kauhunsekaisia ajatuksia kiihtyvällä tahdilla kun rekkamme huristi Kalliosta Töölönlahden ohi Töölöön, Seurasaaren ohi Munkkiniemeen... Lopulta käännyimme isolle tielle, joka oli mikä lie Länsiväylä tai Kehä, ei-kaupunkitie joka vie nimenomaan pois kaupungista, ja jossa ei ole pyöräteitä tai jalankulkijoita ja vauhti muuttuu vaarallisen nopeaksi. Moottoritie. Kiihdytyskaista tuntemattomaan. Apua!

Poistuin siis kaupungista kauhun vallassa ja silmät kyynelissä. Hengittelin ja itkeskelin jonkun aikaa epätodellisen olotilan vallassa. Auto kulki eteenpäin ja pikkuhiljaa aloin taas nähdä ympärilleni. Maisema oli muuttunut toisenlaiseksi, kerrostaloja ei enää näkynyt. Puut kasvoivat kohti taivasta ja se tuntui jo ihan ymmärrettävältä.

Reilun tunnin ajomatkan jälkeen tunnistin pikkutienpätkän melko lähellä määränpäätämme. Tie on mutkainen ja sen laidalla on pieniä maalaistaloja, jotka ovat toinen toistaan kummallisemman värisiä. Ensimmäinen talo on pinkki, ärhäkän possunpunainen. Siinä kohtaa sitä hieraisee silmiään ja ajattelee talon omistajan olevan luultavasti hullu. Sitten puun takaa silmien eteen revähtää räikeän turkoosi talo, ja hetken kuluttua maisemassa seisoskelee röyhkeän tyytyväisenä sähkönsininen luomus! Se pieni kylätie tuntui julistavan röyhkeän riemukkaasti omannäköisen olemisen tärkeyttä koko maailmankaikkeuden edun nimissä!

Lopulta pääsimme perille ja ennen puoltayötä olimme kasanneet tavaramme olohuoneeseen ja poksautimme kuohuviinin ja lumouduimme uudesta, tulevasta valtakunnastamme! Huvikumpumme oli niin vastaansanomattoman hurmaava, että pelkoni väistyivät sivuun itsestään! Ensimmäisenä yönä unta ei tarvinnut odotella ja seuraavana päivänä ei olisi millään malttanut palata kaupunkiin...

MUUTTO ALKAA

Muuttolaatikot täyttyvät ja lähtö lähenee! Viikon verran ollaan pakkailtu enemmän tai vähemmän tehokkaasti. Juuri nyt tilanne on se, että suurin osa maallisesta omaisuudestani on erilaisissa pahvilaatikoissa, laukuissa ja nyssyköissä. Niiden keskellä istuen kysyn itseltäni että miltä minusta tuntuu, tässä ja nyt.

Mitä tapahtuu juuri nyt? Kehoni on kupliva, vatsanpohjassa lehahtelee ja niskoissa tuntuu hieman jännitystä. Ympärilläni oleva kaaos tuntuu hyvältä ja oikealta; olen lähdössä tuntemattomaan yhdessä ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan jakaa elämääni. Samaan aikaan tästä kodistani lähteminen tuottaa haikeutta. Tämä on ollut hyvä koti minulle, olen elänyt täällä monet naurut ja ilot ja itkutkin. Tunnistan siis itsessäni samaan aikaan halun muutokseen ja tietyn paikallaan pysymistä vaalivan nostalgian, muutosvastarinnan. Sen kunniaksi olen itkenyt pienet nostalgiaitkut menneille hyville hetkille näiden rakkaiden seinien sisällä. Kiitos kaikista elämänmakuisista hetkistä kolmannelle linjalleni! Ja sitten matka jatkuu taas. Tällä kertaa haluan lähteä rohkeasti.

Tänään on vappuaatto ja muuttopäivä numero yksi. Kuorma-autoon pakataan illalla miehen tavarat, omani seuraavat perässä huomenna vapun päivän kunniaksi (piknikit jäävät tällä kertaa väliin) ja sitten alkaakin ajomatka kohti saaristoa! Itse tosin muutamme tavaroidemme perässä vasta parin viikon kuluttua. Sen aikaa asustamme askeesissa täällä kallion-kodissani. Muutto tapahtuu siis pikkuhiljaa ja tätä kotia ehtii vielä hyvästellä kaikessa rauhassa lisää. Nyt lähdemme avaamaan vuokravakuustilin ja sitten haen muutaman pahvilaatikon vielä ja hieman kuoharia illaksi. Josko sitä vaikka tavaroiden kanniskelun jälkeen hieman hengiteltäisiin, kuplittaisiin ja katseltaisiin kaupungin valoja ja vappuhulinaa...

KOSKA SITTEN JOS EI NYT?

Eilen metrossa havahduin siihen, että toukokuu alkaa jo ensi viikolla. Silloin viemme tavarat uuteen kotiimme. Itse muutamme perässä, vasta kuun puolessa välissä, mutta sekin on ihan pian jo! Huomaan että olen ollut hieman kärttyisä, kärsimätön ja ailahtelevainen. Muuttoon liittyy niin paljon järjestettävää ja touhuttavaa. Pitää suunnitella ja päivitellä ja näyttää valokuvia ja kummastella elämää ja järjestää käytännön hommia. Ja ja ja.

Sitten aika ajoin havahdun siihen näkyyn, että kaikki on valmista. Tavarat on muutettu ja aseteltu paikoilleen uudessa kodissa. Ja siellä sitä sitten ollaan. Silloin jännitys todella iskee! Mitä sitten? Mitä jos minä menen maalle vain huomatakseni, että olen paatunut kaupunkilainen ja pelkään luontoa ja pimeää? Mitä jos minulle tulee ihan kammottava ikävä kotiin Helsinkiin? Mitä jos käärme pistää ja punkki puree ja talossa kummittelee? Mitä jos minun sisältäni paljastuu joku hirvittävä tyhjyys kun kaupunkielämäni kaaos ei olekaan sitä täyttämässä? Mitä minulle tapahtuu maalla?

Kerroin peloistani miehelleni, jolle olin kevyesti ärhennellyt illan mittaan. Hän mietiskeli jonkun aikaa, ja sanoi sitten: "Meidän pitää olla rohkeita." Meidän pitää olla rohkeita! Niinpä! Se on itseasiassa koko elämisen ydin. Vaaraa kohti! Pimeän kanssa voi ystävystyä vain menemällä pimeään. Jos ei pyydä mitään, ei voi myöskään mitään saada! Turvallisuus on illuusio, sillä elämässä mikään ei ole varmaa. Pelätäkin toki saa, mutta en halua että pelko estää minua seuraamasta sydämeni ääntä. Voi olla että punkki takertuu minuun vaarallisessa saaristossa, mutta voi myös olla että saaristo mörköineen tarjoaa minun elämääni onnellisia sattumuksia joista en ole osannut unelmoidakaan.

Huomisesta päivästä ei voi kukaan tietää mitään edeltäpäin, sitähän se Sinuhekin jankutti koko tiiliskiviromaanin verran huikeiden seikkailujensa lomassa. Ehkä tulevassa talossamme kummittelee, ehkä ei. Täytyy mennä paikan päälle katsomaan!

VÄLIVUOSI MAALLA

Mikä saa paljasjalkaisen kaupunkilaistytön haikailemaan maaseudulle, keskelle kärpäsiä ja lehmänpaskaa? Luulisi että on hankalaa kun kauppaan pitää ajaa autolla, raitiovaunut eivät kulje ja kahvilakulttuuri tarkoittanee teboilin seissyttä sumppia. Miksi ihmeessä nuoret ihmiset lähtisivät korpeen Suomen ytimestä, Helsingin kulttuuria pullistelevasta, virikkeellisesti yltäkylläisestä ja nuorekkaasta metropolista?

Tai sitten toisaalta, miksi ei? Helsingin yltäkylläisyyden kääntöpuoli on jatkuva kiire. Ihmiset kävelevät kaupungin katuja määräitetoisesti, katse kohti horisonttia suunnattuna. Lyön vaikka vasemman jalkani vetoa, että joka toisella tärkeän näköisellä harppojalla ei edes ole mihinkään hoppu. Kroonistunut kiire muuttaa ajan myötä kehoon asumaan. Olen saanut itsenikin kiinni monta kertaa marssimasta pää kolmantena jalkana kohti kaukaisuutta, vaikka olisin teoriassa kevytmieleisellä sunnuntaikävelyllä.

Kiireestä on tullut myös kerskailun aihe. Se kenellä on eniten kiire ja väiten aikaa, on suosituin, menestynein ja mielenkiintoisin. "Mulla on siis niin kiire ollut taas, että jouduin sairaalaan ku kroppa teki stopin. OMG. Ja nyt taas sama meininki jatkuu, ihan kamalaa!" nauraa kaupunkilaisuraputkikiitäjä kerätessään kiireen glooriaa päänsä päälle. Vaikka toiselta nimeltään sitä voisi kutsua elämättömäksi elämäksi.

Kiireen kääntöpuolelta olen löytänyt riittämättömyyden tunteita ja toistuvia "pitäisi"-ajatuksia. Pitäisi olla tehokkaampi. Pitäisi nukkua enemmän. Pitäisi saada enemmän aikaan. Pitäisi olla enemmän aikaa. Helsingin ytimessä voi yllättäen huomata kiirehtineensä itsensä hyvinkin etäälle omasta ytimestään.

Ja silloin ei auta muuta kuin pysähtyä. Opetella kävelemään hitaammin ja katsomaan ympärille kävellessään. Minä haluan palata siihen, missä minä olen juuri nyt, enkä jatkuvasti miettiä jumittuneen levyn lailla sitä missä minun pitäisi olla. Älkää ymmärtäkö väärin, minä rakastan kaupunkia ja varsinkin Helsinkiä. Pysähtyminen on varmasti mahdollista myös hulinan keskellä, se on mielentila. Mutta minä olen suuremman irtioton tarpeessa. Sen irtiottoni nimi on Välivuosi maalla. Saaristo, täältä tullaan!