Vappuaatto oli pakkailuntäyteinen ja sujui reippaasti töitä tehden! Tyhjensimme ja siivosimme ensin mieheni asunnon ja sitten vappupäivänä kävimme minun asuntoni kimppuun. Vappuhumun katselu jäi ajatuksen tasolle ja hengittäminenkin melkein unohtui siinä kantamisen ja touhuamisen lomassa. Seitsemän aikoihin illalla kuorma-auto oli vihdoin liikkeessä ja koko maallinen omaisuutemme jökötti peräkontissa.
Kun ajoimme kaupungin halki, jännitys iski todella. Koko operaatio muuttui yhtäkkiä konkreettiseksi. Minä olin ihan oikeasti jättämässä tämän kaupungin ja kotini täällä! Päähäni alkoi sujahdella kauhunsekaisia ajatuksia kiihtyvällä tahdilla kun rekkamme huristi Kalliosta Töölönlahden ohi Töölöön, Seurasaaren ohi Munkkiniemeen... Lopulta käännyimme isolle tielle, joka oli mikä lie Länsiväylä tai Kehä, ei-kaupunkitie joka vie nimenomaan pois kaupungista, ja jossa ei ole pyöräteitä tai jalankulkijoita ja vauhti muuttuu vaarallisen nopeaksi. Moottoritie. Kiihdytyskaista tuntemattomaan. Apua!
Poistuin siis kaupungista kauhun vallassa ja silmät kyynelissä. Hengittelin ja itkeskelin jonkun aikaa epätodellisen olotilan vallassa. Auto kulki eteenpäin ja pikkuhiljaa aloin taas nähdä ympärilleni. Maisema oli muuttunut toisenlaiseksi, kerrostaloja ei enää näkynyt. Puut kasvoivat kohti taivasta ja se tuntui jo ihan ymmärrettävältä.
Reilun tunnin ajomatkan jälkeen tunnistin pikkutienpätkän melko lähellä määränpäätämme. Tie on mutkainen ja sen laidalla on pieniä maalaistaloja, jotka ovat toinen toistaan kummallisemman värisiä. Ensimmäinen talo on pinkki, ärhäkän possunpunainen. Siinä kohtaa sitä hieraisee silmiään ja ajattelee talon omistajan olevan luultavasti hullu. Sitten puun takaa silmien eteen revähtää räikeän turkoosi talo, ja hetken kuluttua maisemassa seisoskelee röyhkeän tyytyväisenä sähkönsininen luomus! Se pieni kylätie tuntui julistavan röyhkeän riemukkaasti omannäköisen olemisen tärkeyttä koko maailmankaikkeuden edun nimissä!
Lopulta pääsimme perille ja ennen puoltayötä olimme kasanneet tavaramme olohuoneeseen ja poksautimme kuohuviinin ja lumouduimme uudesta, tulevasta valtakunnastamme! Huvikumpumme oli niin vastaansanomattoman hurmaava, että pelkoni väistyivät sivuun itsestään! Ensimmäisenä yönä unta ei tarvinnut odotella ja seuraavana päivänä ei olisi millään malttanut palata kaupunkiin... 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti