Syksyinen lauantaipäivä

Syksyinen lauantaipäivä saaristossa pitää sisällään esimerkiksi tällaista:

• aamulla heräsin aivastussarjaan ja pään sisäiseen kutinaan. siteerattiin Eläkeläisiä: minä olen pöpi, pöpi, pöpi, pöpi. päätä kutittaa sen sisäpuolelta, tulkaa mukaan rouva, mennään meille raapimaan..

• ajatuksiin tuli myös Eläkeläisten toinen lyyrinen taideteos: Mielessäni kuva kahvipaketin, verenpaine nousee lailla raketin, aamuseitsemältä säälin rahvasta, kun kaksin käsin kiinni pidän ovenkahvasta. Jokin vetää mua bingoon. Jokin vetää mua bingoon!

• pitkä aamiainen lämpimillä voileivillä ja modernilla perheellä -ehkä ihan paras tv-sarja just nyt.. ei sillä että oisin hirveän perillä tv-sarjoista just nyt. mutta vannon ehdottomasti modernin perheen nimeen!

• puuhailua työhuoneella

• kissojen kanssa keskustelua

• pyykinpesun ajattelua ja ripustamattomien verhojen katselemista oven karmin päällä: manana! (kuvittele ekan ännän päälle se vinkuramerkki, en osannut laittaa..)

• suunnitelmissa keilailu illemmalla ja ennen pimeäntuloa lauantaiulkoilua harmaassa säässä (ollaan myös harrastettu pimeäkävelyitä, mutta ne ovat yleensä hyvin lyhyitä, jotta löydetään vielä takaisin kotiinkin..)

• unelmissa saunominen viikonlopun aikana, huomenna kukaties, kenties

• ajatuksissa uimahalli: tutustuttiin lähiuikkariin viime viikolla ja olipas mukavaa! uiminen on parasta. lapsena lietsoin itseni ajattelemaan haikaloja uimahalleissa, siitä sai lisäpotkua kauhomiseen. pitääkin kokeilla ensi kerralla..

Syksyn tulon huomaa myös ikkunaan kivunneesta merinäköalasta. Toivotamme sen ilomielin tervetulleeksi.

MERIKARHUJEN KESÄ

Talven pimeä on vaihtunut kesän kuumuudeksi. Toinen kesä maalla tuntuu hurmaavalta, aika kuluu leppeämmin kuin viime kesänä tähän aikaan, vaikka touhua on varmaan ollut yhtä paljon, ihania vieraita ja kesätohinaa. Viime kesänä aika hötkyili kun kaikki oli vielä niin uutta. Nyt tämä maisema on muuttunut jo kodiksi. Ja viime kesän unikotkin jatkoivat eloaan tänäkin vuonna:

Ehkä talvi sen teki. Te olette täällä kuninkaina, sanoi vuokraemäntämme viime talvena kun olimme ainoat vakituiset asukkaat pihapiirissä. Ja kuninkaalta olo tuntuikin täällä hiljaisessa talvisessa hämärässä. Tässä eräs talvinen auringonlasku:

Tämän kesän suuri juttu on merien valloitus! Ostimme pienen veneen ja olemme lumoutuneet saaristosta mereltä käsin. Ensiveneemme on moottorivene, sympaattinen sellainen. Tulevaisuuden haaveena olisi kyllä purjeveneen hiljainen lipuminen veden aalloilla. Mutta kyllä tämä meidän Kyyhky on tuulilasiveneiden kuningatar..

PIMEÄÄ AUTOILUA

OMG miten pimeää täällä todellakin on! Ongelma on seuraavanlainen: en uskalla ajaa autoa. On sulaa hulluutta elää saaristossa rattia peläten. Kultainen mieheni ajaa minut kerran viikossa töihin opettamaan pariksi tunniksi ja noutaa sitten pois. Vielä kun oli valoisaa, hän saattoi käyskennellä tuntieni ajan metsässä ja sienestellä tai muuten tutkia seutua. Nykyään jo ennen kuin työni alkaa, ulkona on kuin säkissä. Kun tuntien jälkeen astun pienestä kyläkoulusta pihalle, löydän pienen etsinnän jälkeen miehen autosta istumasta sysipimeyden uumenista!

Se on uskomattoman kultaista!

Tänään esimerkiksi oli niin sumuista, että näkyvyys oli pahimmillaan korkeintaan metri auton nokasta. Kyydissä istuminen ei pelota silti. Luotan kuskiini täysin. Se, mikä pelottaa, on ajatus siitä, että minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla itse ratissa, yksin, ja itsenäisesti ajaa keskellä tuota hernerokkaa, josta milloin vaan eteen saattaa sännätä bambi tai hirvi tai mikä lie hyeena.

APUA!

Pimeys, joka täällä kotona ollessa tuntuu ihanalta, on autoiluongelmassani varsin toisenlainen. Täällä on pöyristyttävän pimeää, siinä mielessä. Haluan uskaltaa ajaa sitä inhoittavaa pikku autoa halki sen pöyristyttävän pimeyden! Miksi minä en uskaltaisi, kun kerran muutkin??

En ole ajanut autoa ylipäätään muutamaan vuoteen. Kortti löytyy onneksi. Täytyy siis vaan opetella ajamaan. Ehkä ensin valoisalla säällä... Toivottavasti siis jo hyvinkin pian kurvaan synkeän sankasta sumuisesta pimeydestä reipasta itsenäisyyttäni juhlien! (apua!!!!)

PARI AJATUSTA PITKÄÄN NUKKUMISESTA JA LUOVASTA TYLSISTYMISESTÄ

Ensimmäinen syysmyräkkä saaristossa oli eilen. Lunta räimi taivaalta ja tuuli puhkui. Kissoista vanhempi kuljeskeli hermostuneena ympäriinsä ja näätäili huolestuneena karjahdellen. Ilmeisesti pelkäsi tuulta hieman.

Toissapäivänä ostettiin krookuksen sipuleita, joita olisi ollut tarkoitus tunkea kevättä varten maahan. Mutta kuinkas ollakaan, maa on nyt jokseenkin valkoinen ja luultavasti aika jämeä. Eiköhän tuo lumi silti vielä vedeksi muutu ja toivottavasti päästään sopuun äiti maan kanssa krookusten suhteen. Olis niin mukavaa saada niitä keväällä katsella omalla pihalla.

Aamu on ollut hidas tänään. Aamukahvi kylmeni ja puurosta jäi puolet lautaselle. Nukuin aika myöhään, varmaan kymmeneen. Harjoittelen myöhään nukkumista hyvällä omatunnolla -nyt kun siihen on mahdollisuus kun työt ovat iltapainoitteisesti ajoittuneita tällä hetkellä. Nimittäin, nukkuminen on mukavaa puuhaa. Harmillisen usein sitä varjostaa kumminkin syyllisyys. Pitäisi herätä aikaisin ja ollla niin hiivatin tehokas! Miksi ihmeessä? Olen kuullut sanottavan, että luova mieli tarvitsee ajoittaisia tylsistymisen jaksoja. Uskoakseni tylsistyäkseen kunnolla täytyy uskaltaa luopua siitä syyllistävästä sisäisestä kitisijästä.

Viikon teema olkoon siis nukkuminen.

Pitkät aamu-unet. Päiväunet. Salaiset iltapäikkärit. Rentoutuskasetin kuunteluhetket. No, ja kaiken tämän seurauksena helposti tapahtuva myöhään valvominen, joka taas puolestaan mahdolistaa seuraavan aamun hedelmällisen pitkät ja unien ja unelmientäyteiset aamu-unet.

Hurraa ja tervetuloa elämääni, luova tylsistyminen!

MERI

Kun lehdet putosivat puista, saimme merinäköalan ikkunaamme. Meri katselee meitä puiden siluettien läpi. Pyrin joka päivä kävelemään meren luokse. Eräänä iltana näimme tällaisen auringonlaskun.

SYKSY SAARISTOSSA

Syksy on tullut saaristoon. Kesän hulinointi laantui ja olemme pesiytyneet ja kotiutuneet ja rauhoittuneet tänne. Myös ensimmäiset oman alan työni seudulla ovat alkaneet ja se tuntuu mahtavalta!

Hidastaminen tuntuu siunaukselta; olen joka päivä kiitollinen, että uskalsin hypätä tuntemattomaan kaupungin ja kiireen oravanpyörästä. Olemme mieheni kanssa myös ylpeitä toisistamme. Tehtiin mitä haluttiin, mentiin eikä meinattu. Se tuottaa riemua kun sitä ajattelee.

Olen jo nyt niin kiintynyt tähän seutuun ja maisemaan, että se ihan kummastuttaa. Ehkä siihen vaikuttaa myös jokin mystinen juurillepalaamisen tunne; sain tietää että isoisän äitini on kotoisin täältä samaiselta saarelta ja isoisäni syntyyn liittyy jo unholaan painunut rakkaustarina saaren tytön, Huldan ja norjalaisen merimiehen Larsin välillä. Kukaties täällä asustelee jopa kaukaisia sukulaisianikin edelleen...

Hidastaminen ei ole ollut vain helppoa. Jos on tottunut menemään ja hulisemaan ja joka puolelta vyöryvään informaatiovirtaan, on maalaismaisema aluksi aika hämmentävä. Omat ajatukset kuuluvat voimakkaammin, samoin oman sisäisen kriitikon solkotus. Hetkittäin meteli päässä on ollut kova. Varsinkin kesällä päässä kävi välillä kova kieunta, kun koko tämä ympäristö oli vielä uusi ja outo, vaikkakin mieluisa jo ensisilmäykseltä.

Pimeys tulee tällä hetkellä jo viideltä. Nytkin ulkona on kuin säkissä. Tämä pimeys hellii sieluani tällä hetkellä. Tuntuu ihanalta kaiken yksinkertaisuus; päivään kuuluu valoisat tunnit, jolloin on valoisaa ja pimeät tunnit, jolloin puuhastellaan hämärässä ja nukutaan. Valoa ja pimeää. Se ei ole keinotekoista valoa pimeässä, kuten kaupungin katujen valoissa on tottunut. Pimeä rinnastuu täällä turvaan, piilopaikkaan ja kodikkuuteen. Aikaisemmin olen kokenut pimeän uhkaavampana, ihan kuin joku voisi väijyä minua pimeydestä. Nyt täällä saaristossa pimeys kätkee minut ja kotini ja suojaa meitä. Välillä en malta melkein odottaa että hämärä saapuu. Ihan pimeetä!

Kesäkuhinaa

Terveisiä Helsingistä! Nyt ollaan käymässä täällä ja ylihuomenna nenä tampereen kautta kohti saaristoa. Taas koti-ikävän kourissa siis stadissa (netti ei vieläkään toimi kotona). Kaupungin äänet tuntuvat voimakkailta ja ihmisten paljous hämmästyttää. Niin nopeasti sitä tottuu toisenlaiseen pulssiin.

Pulssista puheen ollen.. kesän pulssi ei vielä toistaiseksi ole saavuttanut sitä hidastamisen ideaa jota saaristoon lähdimme tavoittelemaan. Hulinaa on nimittäin piisannut. Kesä on hujahtanut vieraita kestitellessä tai itse jossain hulistessa. Sekin on ollut ihanaa toki, mutta huomaan jo kaipaavani rauhoittumista ja arkea. Haluaisin sulkea puhelimen ja istahtaa terassillemme ja ihan oikeasti tajuta sen että aivan todella olen täällä maailman laidalla, meren äärellä, hiljaisuudessa, pienen punaisen talon kuistilla. Eikä sieltä ole mikään kiire pois.