MUUTTO ALKAA

Muuttolaatikot täyttyvät ja lähtö lähenee! Viikon verran ollaan pakkailtu enemmän tai vähemmän tehokkaasti. Juuri nyt tilanne on se, että suurin osa maallisesta omaisuudestani on erilaisissa pahvilaatikoissa, laukuissa ja nyssyköissä. Niiden keskellä istuen kysyn itseltäni että miltä minusta tuntuu, tässä ja nyt.

Mitä tapahtuu juuri nyt? Kehoni on kupliva, vatsanpohjassa lehahtelee ja niskoissa tuntuu hieman jännitystä. Ympärilläni oleva kaaos tuntuu hyvältä ja oikealta; olen lähdössä tuntemattomaan yhdessä ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan jakaa elämääni. Samaan aikaan tästä kodistani lähteminen tuottaa haikeutta. Tämä on ollut hyvä koti minulle, olen elänyt täällä monet naurut ja ilot ja itkutkin. Tunnistan siis itsessäni samaan aikaan halun muutokseen ja tietyn paikallaan pysymistä vaalivan nostalgian, muutosvastarinnan. Sen kunniaksi olen itkenyt pienet nostalgiaitkut menneille hyville hetkille näiden rakkaiden seinien sisällä. Kiitos kaikista elämänmakuisista hetkistä kolmannelle linjalleni! Ja sitten matka jatkuu taas. Tällä kertaa haluan lähteä rohkeasti.

Tänään on vappuaatto ja muuttopäivä numero yksi. Kuorma-autoon pakataan illalla miehen tavarat, omani seuraavat perässä huomenna vapun päivän kunniaksi (piknikit jäävät tällä kertaa väliin) ja sitten alkaakin ajomatka kohti saaristoa! Itse tosin muutamme tavaroidemme perässä vasta parin viikon kuluttua. Sen aikaa asustamme askeesissa täällä kallion-kodissani. Muutto tapahtuu siis pikkuhiljaa ja tätä kotia ehtii vielä hyvästellä kaikessa rauhassa lisää. Nyt lähdemme avaamaan vuokravakuustilin ja sitten haen muutaman pahvilaatikon vielä ja hieman kuoharia illaksi. Josko sitä vaikka tavaroiden kanniskelun jälkeen hieman hengiteltäisiin, kuplittaisiin ja katseltaisiin kaupungin valoja ja vappuhulinaa...

KOSKA SITTEN JOS EI NYT?

Eilen metrossa havahduin siihen, että toukokuu alkaa jo ensi viikolla. Silloin viemme tavarat uuteen kotiimme. Itse muutamme perässä, vasta kuun puolessa välissä, mutta sekin on ihan pian jo! Huomaan että olen ollut hieman kärttyisä, kärsimätön ja ailahtelevainen. Muuttoon liittyy niin paljon järjestettävää ja touhuttavaa. Pitää suunnitella ja päivitellä ja näyttää valokuvia ja kummastella elämää ja järjestää käytännön hommia. Ja ja ja.

Sitten aika ajoin havahdun siihen näkyyn, että kaikki on valmista. Tavarat on muutettu ja aseteltu paikoilleen uudessa kodissa. Ja siellä sitä sitten ollaan. Silloin jännitys todella iskee! Mitä sitten? Mitä jos minä menen maalle vain huomatakseni, että olen paatunut kaupunkilainen ja pelkään luontoa ja pimeää? Mitä jos minulle tulee ihan kammottava ikävä kotiin Helsinkiin? Mitä jos käärme pistää ja punkki puree ja talossa kummittelee? Mitä jos minun sisältäni paljastuu joku hirvittävä tyhjyys kun kaupunkielämäni kaaos ei olekaan sitä täyttämässä? Mitä minulle tapahtuu maalla?

Kerroin peloistani miehelleni, jolle olin kevyesti ärhennellyt illan mittaan. Hän mietiskeli jonkun aikaa, ja sanoi sitten: "Meidän pitää olla rohkeita." Meidän pitää olla rohkeita! Niinpä! Se on itseasiassa koko elämisen ydin. Vaaraa kohti! Pimeän kanssa voi ystävystyä vain menemällä pimeään. Jos ei pyydä mitään, ei voi myöskään mitään saada! Turvallisuus on illuusio, sillä elämässä mikään ei ole varmaa. Pelätäkin toki saa, mutta en halua että pelko estää minua seuraamasta sydämeni ääntä. Voi olla että punkki takertuu minuun vaarallisessa saaristossa, mutta voi myös olla että saaristo mörköineen tarjoaa minun elämääni onnellisia sattumuksia joista en ole osannut unelmoidakaan.

Huomisesta päivästä ei voi kukaan tietää mitään edeltäpäin, sitähän se Sinuhekin jankutti koko tiiliskiviromaanin verran huikeiden seikkailujensa lomassa. Ehkä tulevassa talossamme kummittelee, ehkä ei. Täytyy mennä paikan päälle katsomaan!

VÄLIVUOSI MAALLA

Mikä saa paljasjalkaisen kaupunkilaistytön haikailemaan maaseudulle, keskelle kärpäsiä ja lehmänpaskaa? Luulisi että on hankalaa kun kauppaan pitää ajaa autolla, raitiovaunut eivät kulje ja kahvilakulttuuri tarkoittanee teboilin seissyttä sumppia. Miksi ihmeessä nuoret ihmiset lähtisivät korpeen Suomen ytimestä, Helsingin kulttuuria pullistelevasta, virikkeellisesti yltäkylläisestä ja nuorekkaasta metropolista?

Tai sitten toisaalta, miksi ei? Helsingin yltäkylläisyyden kääntöpuoli on jatkuva kiire. Ihmiset kävelevät kaupungin katuja määräitetoisesti, katse kohti horisonttia suunnattuna. Lyön vaikka vasemman jalkani vetoa, että joka toisella tärkeän näköisellä harppojalla ei edes ole mihinkään hoppu. Kroonistunut kiire muuttaa ajan myötä kehoon asumaan. Olen saanut itsenikin kiinni monta kertaa marssimasta pää kolmantena jalkana kohti kaukaisuutta, vaikka olisin teoriassa kevytmieleisellä sunnuntaikävelyllä.

Kiireestä on tullut myös kerskailun aihe. Se kenellä on eniten kiire ja väiten aikaa, on suosituin, menestynein ja mielenkiintoisin. "Mulla on siis niin kiire ollut taas, että jouduin sairaalaan ku kroppa teki stopin. OMG. Ja nyt taas sama meininki jatkuu, ihan kamalaa!" nauraa kaupunkilaisuraputkikiitäjä kerätessään kiireen glooriaa päänsä päälle. Vaikka toiselta nimeltään sitä voisi kutsua elämättömäksi elämäksi.

Kiireen kääntöpuolelta olen löytänyt riittämättömyyden tunteita ja toistuvia "pitäisi"-ajatuksia. Pitäisi olla tehokkaampi. Pitäisi nukkua enemmän. Pitäisi saada enemmän aikaan. Pitäisi olla enemmän aikaa. Helsingin ytimessä voi yllättäen huomata kiirehtineensä itsensä hyvinkin etäälle omasta ytimestään.

Ja silloin ei auta muuta kuin pysähtyä. Opetella kävelemään hitaammin ja katsomaan ympärille kävellessään. Minä haluan palata siihen, missä minä olen juuri nyt, enkä jatkuvasti miettiä jumittuneen levyn lailla sitä missä minun pitäisi olla. Älkää ymmärtäkö väärin, minä rakastan kaupunkia ja varsinkin Helsinkiä. Pysähtyminen on varmasti mahdollista myös hulinan keskellä, se on mielentila. Mutta minä olen suuremman irtioton tarpeessa. Sen irtiottoni nimi on Välivuosi maalla. Saaristo, täältä tullaan!