Eilen metrossa havahduin siihen, että toukokuu alkaa jo ensi viikolla. Silloin viemme tavarat uuteen kotiimme. Itse muutamme perässä, vasta kuun puolessa välissä, mutta sekin on ihan pian jo! Huomaan että olen ollut hieman kärttyisä, kärsimätön ja ailahtelevainen. Muuttoon liittyy niin paljon järjestettävää ja touhuttavaa. Pitää suunnitella ja päivitellä ja näyttää valokuvia ja kummastella elämää ja järjestää käytännön hommia. Ja ja ja.
Sitten aika ajoin havahdun siihen näkyyn, että kaikki on valmista. Tavarat on muutettu ja aseteltu paikoilleen uudessa kodissa. Ja siellä sitä sitten ollaan. Silloin jännitys todella iskee! Mitä sitten? Mitä jos minä menen maalle vain huomatakseni, että olen paatunut kaupunkilainen ja pelkään luontoa ja pimeää? Mitä jos minulle tulee ihan kammottava ikävä kotiin Helsinkiin? Mitä jos käärme pistää ja punkki puree ja talossa kummittelee? Mitä jos minun sisältäni paljastuu joku hirvittävä tyhjyys kun kaupunkielämäni kaaos ei olekaan sitä täyttämässä? Mitä minulle tapahtuu maalla?
Kerroin peloistani miehelleni, jolle olin kevyesti ärhennellyt illan mittaan. Hän mietiskeli jonkun aikaa, ja sanoi sitten: "Meidän pitää olla rohkeita." Meidän pitää olla rohkeita! Niinpä! Se on itseasiassa koko elämisen ydin. Vaaraa kohti! Pimeän kanssa voi ystävystyä vain menemällä pimeään. Jos ei pyydä mitään, ei voi myöskään mitään saada! Turvallisuus on illuusio, sillä elämässä mikään ei ole varmaa. Pelätäkin toki saa, mutta en halua että pelko estää minua seuraamasta sydämeni ääntä. Voi olla että punkki takertuu minuun vaarallisessa saaristossa, mutta voi myös olla että saaristo mörköineen tarjoaa minun elämääni onnellisia sattumuksia joista en ole osannut unelmoidakaan.
Huomisesta päivästä ei voi kukaan tietää mitään edeltäpäin, sitähän se Sinuhekin jankutti koko tiiliskiviromaanin verran huikeiden seikkailujensa lomassa. Ehkä tulevassa talossamme kummittelee, ehkä ei. Täytyy mennä paikan päälle katsomaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti