Syksy on tullut saaristoon. Kesän hulinointi laantui ja olemme pesiytyneet ja kotiutuneet ja rauhoittuneet tänne. Myös ensimmäiset oman alan työni seudulla ovat alkaneet ja se tuntuu mahtavalta!
Hidastaminen tuntuu siunaukselta; olen joka päivä kiitollinen, että uskalsin hypätä tuntemattomaan kaupungin ja kiireen oravanpyörästä. Olemme mieheni kanssa myös ylpeitä toisistamme. Tehtiin mitä haluttiin, mentiin eikä meinattu. Se tuottaa riemua kun sitä ajattelee.
Olen jo nyt niin kiintynyt tähän seutuun ja maisemaan, että se ihan kummastuttaa. Ehkä siihen vaikuttaa myös jokin mystinen juurillepalaamisen tunne; sain tietää että isoisän äitini on kotoisin täältä samaiselta saarelta ja isoisäni syntyyn liittyy jo unholaan painunut rakkaustarina saaren tytön, Huldan ja norjalaisen merimiehen Larsin välillä. Kukaties täällä asustelee jopa kaukaisia sukulaisianikin edelleen...
Hidastaminen ei ole ollut vain helppoa. Jos on tottunut menemään ja hulisemaan ja joka puolelta vyöryvään informaatiovirtaan, on maalaismaisema aluksi aika hämmentävä. Omat ajatukset kuuluvat voimakkaammin, samoin oman sisäisen kriitikon solkotus. Hetkittäin meteli päässä on ollut kova. Varsinkin kesällä päässä kävi välillä kova kieunta, kun koko tämä ympäristö oli vielä uusi ja outo, vaikkakin mieluisa jo ensisilmäykseltä.
Pimeys tulee tällä hetkellä jo viideltä. Nytkin ulkona on kuin säkissä. Tämä pimeys hellii sieluani tällä hetkellä. Tuntuu ihanalta kaiken yksinkertaisuus; päivään kuuluu valoisat tunnit, jolloin on valoisaa ja pimeät tunnit, jolloin puuhastellaan hämärässä ja nukutaan. Valoa ja pimeää. Se ei ole keinotekoista valoa pimeässä, kuten kaupungin katujen valoissa on tottunut. Pimeä rinnastuu täällä turvaan, piilopaikkaan ja kodikkuuteen. Aikaisemmin olen kokenut pimeän uhkaavampana, ihan kuin joku voisi väijyä minua pimeydestä. Nyt täällä saaristossa pimeys kätkee minut ja kotini ja suojaa meitä. Välillä en malta melkein odottaa että hämärä saapuu. Ihan pimeetä!
