PIMEÄÄ AUTOILUA

OMG miten pimeää täällä todellakin on! Ongelma on seuraavanlainen: en uskalla ajaa autoa. On sulaa hulluutta elää saaristossa rattia peläten. Kultainen mieheni ajaa minut kerran viikossa töihin opettamaan pariksi tunniksi ja noutaa sitten pois. Vielä kun oli valoisaa, hän saattoi käyskennellä tuntieni ajan metsässä ja sienestellä tai muuten tutkia seutua. Nykyään jo ennen kuin työni alkaa, ulkona on kuin säkissä. Kun tuntien jälkeen astun pienestä kyläkoulusta pihalle, löydän pienen etsinnän jälkeen miehen autosta istumasta sysipimeyden uumenista!

Se on uskomattoman kultaista!

Tänään esimerkiksi oli niin sumuista, että näkyvyys oli pahimmillaan korkeintaan metri auton nokasta. Kyydissä istuminen ei pelota silti. Luotan kuskiini täysin. Se, mikä pelottaa, on ajatus siitä, että minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla itse ratissa, yksin, ja itsenäisesti ajaa keskellä tuota hernerokkaa, josta milloin vaan eteen saattaa sännätä bambi tai hirvi tai mikä lie hyeena.

APUA!

Pimeys, joka täällä kotona ollessa tuntuu ihanalta, on autoiluongelmassani varsin toisenlainen. Täällä on pöyristyttävän pimeää, siinä mielessä. Haluan uskaltaa ajaa sitä inhoittavaa pikku autoa halki sen pöyristyttävän pimeyden! Miksi minä en uskaltaisi, kun kerran muutkin??

En ole ajanut autoa ylipäätään muutamaan vuoteen. Kortti löytyy onneksi. Täytyy siis vaan opetella ajamaan. Ehkä ensin valoisalla säällä... Toivottavasti siis jo hyvinkin pian kurvaan synkeän sankasta sumuisesta pimeydestä reipasta itsenäisyyttäni juhlien! (apua!!!!)

PARI AJATUSTA PITKÄÄN NUKKUMISESTA JA LUOVASTA TYLSISTYMISESTÄ

Ensimmäinen syysmyräkkä saaristossa oli eilen. Lunta räimi taivaalta ja tuuli puhkui. Kissoista vanhempi kuljeskeli hermostuneena ympäriinsä ja näätäili huolestuneena karjahdellen. Ilmeisesti pelkäsi tuulta hieman.

Toissapäivänä ostettiin krookuksen sipuleita, joita olisi ollut tarkoitus tunkea kevättä varten maahan. Mutta kuinkas ollakaan, maa on nyt jokseenkin valkoinen ja luultavasti aika jämeä. Eiköhän tuo lumi silti vielä vedeksi muutu ja toivottavasti päästään sopuun äiti maan kanssa krookusten suhteen. Olis niin mukavaa saada niitä keväällä katsella omalla pihalla.

Aamu on ollut hidas tänään. Aamukahvi kylmeni ja puurosta jäi puolet lautaselle. Nukuin aika myöhään, varmaan kymmeneen. Harjoittelen myöhään nukkumista hyvällä omatunnolla -nyt kun siihen on mahdollisuus kun työt ovat iltapainoitteisesti ajoittuneita tällä hetkellä. Nimittäin, nukkuminen on mukavaa puuhaa. Harmillisen usein sitä varjostaa kumminkin syyllisyys. Pitäisi herätä aikaisin ja ollla niin hiivatin tehokas! Miksi ihmeessä? Olen kuullut sanottavan, että luova mieli tarvitsee ajoittaisia tylsistymisen jaksoja. Uskoakseni tylsistyäkseen kunnolla täytyy uskaltaa luopua siitä syyllistävästä sisäisestä kitisijästä.

Viikon teema olkoon siis nukkuminen.

Pitkät aamu-unet. Päiväunet. Salaiset iltapäikkärit. Rentoutuskasetin kuunteluhetket. No, ja kaiken tämän seurauksena helposti tapahtuva myöhään valvominen, joka taas puolestaan mahdolistaa seuraavan aamun hedelmällisen pitkät ja unien ja unelmientäyteiset aamu-unet.

Hurraa ja tervetuloa elämääni, luova tylsistyminen!

MERI

Kun lehdet putosivat puista, saimme merinäköalan ikkunaamme. Meri katselee meitä puiden siluettien läpi. Pyrin joka päivä kävelemään meren luokse. Eräänä iltana näimme tällaisen auringonlaskun.

SYKSY SAARISTOSSA

Syksy on tullut saaristoon. Kesän hulinointi laantui ja olemme pesiytyneet ja kotiutuneet ja rauhoittuneet tänne. Myös ensimmäiset oman alan työni seudulla ovat alkaneet ja se tuntuu mahtavalta!

Hidastaminen tuntuu siunaukselta; olen joka päivä kiitollinen, että uskalsin hypätä tuntemattomaan kaupungin ja kiireen oravanpyörästä. Olemme mieheni kanssa myös ylpeitä toisistamme. Tehtiin mitä haluttiin, mentiin eikä meinattu. Se tuottaa riemua kun sitä ajattelee.

Olen jo nyt niin kiintynyt tähän seutuun ja maisemaan, että se ihan kummastuttaa. Ehkä siihen vaikuttaa myös jokin mystinen juurillepalaamisen tunne; sain tietää että isoisän äitini on kotoisin täältä samaiselta saarelta ja isoisäni syntyyn liittyy jo unholaan painunut rakkaustarina saaren tytön, Huldan ja norjalaisen merimiehen Larsin välillä. Kukaties täällä asustelee jopa kaukaisia sukulaisianikin edelleen...

Hidastaminen ei ole ollut vain helppoa. Jos on tottunut menemään ja hulisemaan ja joka puolelta vyöryvään informaatiovirtaan, on maalaismaisema aluksi aika hämmentävä. Omat ajatukset kuuluvat voimakkaammin, samoin oman sisäisen kriitikon solkotus. Hetkittäin meteli päässä on ollut kova. Varsinkin kesällä päässä kävi välillä kova kieunta, kun koko tämä ympäristö oli vielä uusi ja outo, vaikkakin mieluisa jo ensisilmäykseltä.

Pimeys tulee tällä hetkellä jo viideltä. Nytkin ulkona on kuin säkissä. Tämä pimeys hellii sieluani tällä hetkellä. Tuntuu ihanalta kaiken yksinkertaisuus; päivään kuuluu valoisat tunnit, jolloin on valoisaa ja pimeät tunnit, jolloin puuhastellaan hämärässä ja nukutaan. Valoa ja pimeää. Se ei ole keinotekoista valoa pimeässä, kuten kaupungin katujen valoissa on tottunut. Pimeä rinnastuu täällä turvaan, piilopaikkaan ja kodikkuuteen. Aikaisemmin olen kokenut pimeän uhkaavampana, ihan kuin joku voisi väijyä minua pimeydestä. Nyt täällä saaristossa pimeys kätkee minut ja kotini ja suojaa meitä. Välillä en malta melkein odottaa että hämärä saapuu. Ihan pimeetä!

Kesäkuhinaa

Terveisiä Helsingistä! Nyt ollaan käymässä täällä ja ylihuomenna nenä tampereen kautta kohti saaristoa. Taas koti-ikävän kourissa siis stadissa (netti ei vieläkään toimi kotona). Kaupungin äänet tuntuvat voimakkailta ja ihmisten paljous hämmästyttää. Niin nopeasti sitä tottuu toisenlaiseen pulssiin.

Pulssista puheen ollen.. kesän pulssi ei vielä toistaiseksi ole saavuttanut sitä hidastamisen ideaa jota saaristoon lähdimme tavoittelemaan. Hulinaa on nimittäin piisannut. Kesä on hujahtanut vieraita kestitellessä tai itse jossain hulistessa. Sekin on ollut ihanaa toki, mutta huomaan jo kaipaavani rauhoittumista ja arkea. Haluaisin sulkea puhelimen ja istahtaa terassillemme ja ihan oikeasti tajuta sen että aivan todella olen täällä maailman laidalla, meren äärellä, hiljaisuudessa, pienen punaisen talon kuistilla. Eikä sieltä ole mikään kiire pois.

Saaristolaiselämän alku -pikapäivitys

Pikainen päivitys Salon kirjaston koneelta. Meillä ei nimittäin vielä ole nettiä kotona, joten blogin päivitys on ollut sen takia toistaiseksi jäässä. Nytkin aikaa on vain rajallisesti, mutta haluan kirjoittaa edes muutaman sanan kertoakseni saaristolaisuudemme alusta ja huojentaakseni mieliänne: naavamies ei ole vielä syönyt meitä!

Tässä satunnaisia faktoja matkan varrelta listan muodossa:

• olemme täysin rakastuneita kartanon pihalla sijaitsevaan punaiseen tupaamme!!!
• tavarat ovat asettuneet paikoilleen ja melkein kaikki alkaa olla jo purettu
• maatöitä on tehty innokkaasti: olemme kääntäneet maata ja istuttaneet kukkia, porkkanoita, herneitä, retiisejä. tomaatintaimia ja paprikantaimia... osa siemenistä on vielä istuttamatta
• pihapiirissä asuu meidän lisäksemme fasaani-herra joka mittailee maata virallisen näköisenä joka päivä
• olemme saaneet ihan hullun paljon kalaa katiskalla
• minä en uskalla vielä laittaa matoa onkeen itse. saati tappaa kalaa
• eilen mieheni näki ison hirven meidän viereisellä pellolla. se kuulemma palloili niin että maa ryskyi ja sanoi "uuh. uuh. uuh."
• kissat nauttivat myös uudesta kodista ja maaseudusta -tosin ulkona vain hihnassa ja mieluummin terassilla kuin esim nurmikolla joka luultavasti on kaupunkilaismisulle jo liian villiä luontoa
• olemme myös koti-ikävöineet jo tänne, kun olimme viikon verran Helsingissä käymässä
• olemme nukkuneet teltassa pihalla
• olemme nähneet kiiltomadon
• olemme syöneet parsaa joka kasvaa mättäässä kartanon pihalla; aivan käsittämättömän mielettömän ja uskomattoman hyvää parsaa!
• vessassamme oli skorpioni (kirjaskorpioni, oikeasti!!!)
• olen suhtautunut hämähäkkeihin tyynesti, vaikka en rakasta niitä (ainakaan vielä)
• talossamme nimittäin asuu myös hämähäkkejä, joille kissat öisin huusivat alussa hirvittäviä yöllisiä saalistushuutoja...

Nyt alkaa tietokoneaika jo loppumaan. Luultavasti heinäkuun puolella saamme netin jo toimimaan. Sitä ennen käytämme satunnaisesti kirjaston palveluksia. Netitön elämä on kyllä melkoisen terapeuttista aika-ajoin myös -suosittelen!

VILLI LUONTO ODOTTAA

Asioita, joita tulevalla kotiseudullani (paikallisen henkilön mukaan) kuulemma on, ja paljon:

• rusakoita (jotka ovat jättimäisen suuria)
• mäyriä (jotka syövät maata talojen alla ja talot romahtavat)
• supikoiria (joiden pääasiallinen ruoka on kaupunkilaiset rotukissat)
• hirviä (joista yksi melkein söi ihmisen kerran)
• peuroja
• kettuja (jotka viettävät yhdyselämää mäyrien kanssa talojen alla)
• susia
• karhuja
• kauriita
• lokkeja
• tiiroja (jotka nokkii mielellään päähän, mutta eivät onneksi koskaan istu pään päälle)
• merikotkia (jotka nappaa mielellään mukaansa pieniä eläimiä, esim kissoja)
• kyykäärmeitä (jotka pesivät puissa, sillä poikaset ovat jo syntyessään niin murhanhimoisia, että kyyäiti ei uskalla synnyttää niitä tasaisella maalla. puusta ne tippuvat suoraan maahan synnyttyään, ja äidin henki säilyy)(kyykäärmettä ei myöskään kannata kohdata alamäessä; kyy saattaa laittaa hännän suuhunsa ja kieriä ihmisen luokse alamäkeä puremaan tätä)(kun kyyn tappaa, sen häntä heiluu auringonlaskuun asti hiljaa. vasta sen jälkeen henki lähtee. tätä ei kannata kummastella kun murhaa kyyn)(kyynpureman vastamyrkky on kobranmyrkky.)
• vaskitsa (joka on lisko eikä käärme)
• vesikäärme (joka kasvaa ainakin kolme metriä pitkäksi ja jolla on keltaiset korvat, joiden perusteella sen myös helposti tunnistaa)
• punkkeja
• nahattomia koiria
• naavamiehiä (joilla on pitkät, maahan asti uloittuvat kädet)
• kummituksia

Aika ajoin ylläolevan listan kohtia läpikäydessään kertoja toivotti "Mukavaa kesää saaristossa" tai "Tervetuloa saaristoon".